MITÄ BEAGLEVÄKI ON OPPINUT 40 VUODESSA?

Suomen Beaglejärjestö (aluksi -kerho) perustettiin huhtikuussa 1961. Silloin oli kulunut runsaat neljä vuotta siitä, kun nykybeaglein kantakoirat olivat tulleet Yhdysvalloista Rumbo-kennelistä maahan. Ne olivat kauttaaltaan käyttövalioiden sukua, ja niiden hyvää metsästysintoa ja -kykyä täydensivät 60-luvun alkupuolella Suomeen tuodut kaksi muuta Rumbo-urosta sekä Ruotsista tuodut Tuveskogens Raij ja Jason of Knowle, edellinen kokonaan ja jälkimmäinen puoliksi englantilaisten ajueiden metsästysverta.

Ajavan beaglen kehitys oli lupaavalla tolalla kerhon alkutaipaleella. Mutta sitten alkoi taivaalle kertyä uhkaavia pilviä ja kerhon perustajalle Wili Schaumanille vuosien mittaan yhä enemmän huolien aiheita. Pentujen rekisteröintimäärät kasvoivat sellaista tahtia, että kehityksen hallitseminen alkoi olla mahdotonta. Maahan tuotiin beaglejä, etenkin uroksia, joilla ja joiden suvussa ei ollut vähäisintäkään näyttöä metsästystaipumuksista, ja joitakin käytettiin sumeilemattoman paljon siitokseen. Beaglestä alkoi tulla muotirotu, eikä se ole koskaan hyväksi rodun kehitykselle. Syntyi uhka beaglen levitä liian usein seurakoiraksi. Rekisteröintimäärä nousi 1965 200:aan, ylitti 1968 500, 1970 800, ja siitä se vielä kaksinkertaistui kuudessa vuodessa huippuvuoteen 1976.

Erityisen huolissaan Wili Schauman oli ensin siitä, mihin beaglenkasvatus oli menossa Helsingin seudulla, mihin myöhemmin tuli vielä suurempi huoli Jyväskylän seudusta. Myöskään suurissa kenneleissä kaupallisine leimoineen ei ollut ilon aihetta.

Koetulosten taso suorastaan romahti koekausien 1967-1968 jälkeen ja pysyi pitkään alhaalla. Koirakanta alkoi olla vuosi vuodelta yhä sekalaisempaa, puhtaat linjat harvinaistuivat.
Kehitys synnytti rotujärjestön jalostustoiminnassa voimakkaan tarpeen selvittää ja analysoida mitä eri sukulinjat, koirat ja paritusyhdistelmät vaikuttivat beaglekannan ominaisuuksiin. Suomen Beaglejärjestöstä tuli siten osaksi oman tilanteensa pakottamana 70-luvulla atk-pohjaisen jalostustutkimuksen uranuurtaja.

Wili Schauman oli 60-luvulta lähtien jatkuvasti tähdentänyt metsästysominaisuuksia ja varoittanut tuijottamasta liikaa ulkomuotoon. 70-luvun alusta lukien beagleomistajien enemmistökin aikoi havahtua mihin ollaan menossa, ja luottamus rotujärjestön jalostuspolitiikkaan ja -neuvontaan kasvoi. Parin kolmen ulkomuotokoiran omistajan tuhottoman laaja, paremminkin voisi sanoa: tuhollisen laaja astutustoiminta jatkui silti voimakkaana 70-luvun lopulle saakka. Beagleväen valta-enemmistö sen sijaan oppi kantapään kautta siitä alkaen varomaan sekaantumista koiriin, joiden ansioina on yksipuolisesti pelkkä ulkomuoto. Valistuneisuuden kasvaessa jalostus saatiin vähitellen aikaisempaa tyydyttävämmin hallintaan, vaikka haittana oli kirjava beaglekanta. Siitä on vaikea löytää haluamaansa puhdasta sukutaustaa ilman että mukaan tuppautuu myös ei-haluttua.

Pentti Särmä