Kun pennun kanssa on asiaa eläinlääkärille

Juhani Hirvensalo:

Tarttuvien tautien, rabieksen, penikkataudin, maksatulehduksen ja parvoviruksen vuoksi pentu viedään eläinlääkärille jo ensimmäisten kuukausien aikana. Käyntejä joudutaan uusimaan terveydenhoidon ja rokotuksien vuoksi puhumattakaan jos koira sairastuu. Sekä omistajan että eläinlääkärin, mutta varsinkin pennun kokemuksien ja vastaisen käyttäytymisen kannalta on tärkeää, että näistä käynneistä ei tule pelottavia. Tähän voi sekä omistaja että eläinlääkäri vaikuttaa merkittävästi.

Yleensä eläinlääkärit tietävät kokemuksesta, että useimmat koirat ovat potilaina rauhallisia ja sietävät tutkimis- ja hoitotoimenpiteet ilman sanottavaa vastarintaa ja pyrkimättä vahingoittamaan hoitavaa ihmistä. Pentujen suhteen tämä pätee joitakin hyvin hermostuneita ja arkoja yksilöitä lukuun ottamatta. Niistä voi perustellusti syyttää kasvattajaa ja omistajaa hoidon laiminlyönnistä ja väärästä käsittelystä.

Mutta aikuisten koirien suhteen ennalta arvaaminen on vaikeaa. Tästä syystä käsittely usein sitten tapahtuukin varautuen pahimpaan. Koira sidotaan ja käsitellään voimatoimenpitein. Siitä puolestaan on myöhemmin harmia myös hyväluonteisten koirien jatkokäsittelyssä.

Mitä pennun omistaja voi tehdä, jotta eläinlääkärillä käynneistä ei tulisi pelottavia tapahtumia sekä ihmisille että koiralle?

Pennun varhaiskehityksen aikana kasvattajalla on mahdollisuus oikealla käsittelyllä ja hoidolla muovata pennun perusluonne mahdollisimman tasapainoiseksi ja ihmiseen luottavaiseksi, mutta pennun uusi omistaja on ratkaiseva.

Pennun perusluonne selviää kokeneelle koiranpitäjälle nopeasti jo ensimmäisinä päivinä. Mutta monelle aloittelijalle sen toteamiseen saattaa kulua kuukausia ja vuosia. Silloin sen huomioonottaminen kasvatuksessa puhumattakaan mahdollisesta muuttamisesta haluttuun suuntaan on vaikeaa ja jopa mahdotonta.

Vaikka luonteen perusteella koirien luokittelu ja jako eri tyyppeihin on keinotekoista ja tapahtuu vain ihmisen ehdoilla, joskus se asian selventämiseksi on silti paikallaan. Tässä yhteydessä on tärkeää tietää ja vastaisen varalta todeta luonteesta mm. seuraavat piirteet.

Alistuva, ihmisen herruuteen taipuvainen pentu sietää nostamisen ja koholla pitämisen tehden alussa vain muutamia kohtuullisia tai heikkoja liikkeitä ja alistuu sekä asettuu enemmälti vastaan rimpuilematta epämiellyttävään uuteen tilanteeseen (huom. nosto keskiruumiista, ei syliin ottaen). Kokenut eläinlääkäri toteaa tilanteen nopeasti, mutta omistajankin olisi syytä tiedostaa se. Tällainen alistuva mutta tasapainoinen pentu sietää käsittelyä vastaanotolla hyvin. Kaikki voima- ja varotoimenpiteet on tehtävä harkiten ja vain erikoistilanteen niin vaatiessa; J05 tilannetta aiheetta korostetaan ja dramatisoidaan sillä on enemmän järkyttävä vaikutus kuin itse hoitotoimenpiteellä. Seuraavat kerrat eivät sitten luonnistakaan yhtä hyvin, vaan pentu osaa jo pelätä.

- Kun ärsyke on tarpeeksi voimakas, oppiminen tapahtuu jo kerrasta, kuten tiedetään.

Itsenäinen, dominoiva, ihmisen tahtoon alistumaton pentu pyrkii jatkuvasti vapautumaan nostettaessa ja rimpuilee pitkän aikaa ennen kuin alistuu. Tässäkään tapauksessa eivät varotoimenpiteet koiran taholta tulevaa uhkaa vastaan ole yleensä tarpeen (ks. jatkoa). Sen sijaan luja, määrätietoinen käsittely, jolloin tarvittavien toimenpiteiden suoritus voi onnistua ensi yrityksellä, on syytä olla tavoitteena. Jokainen epäonnistunut yritys on askel kohti tulevia vaikeuksia hoidossa ja yleensä koiran korvien, hampaiden, turkin yms. sellaisen vuoksi suoritettavissa toimenpiteissä. Herruuteen pyrkivän pennun käsittelyyn ja kouluttamiseen on kiinnitettävä lisättyä huomiota. Eräs tapa saada se tiedostamaan asemansa ja taipumaan ihmisen tahtoon, on opettaa sille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yksinkertaisia käskyjä ja tottelevaisuutta kuten istu, alas, tänne jne.

Helposti kiihtyvä, temperamentikas ja samalla huonosti alistuva, herruuteen pyrkivä koira ei ehkä ensimmäisellä käynnillä tunnu vaativan muuta kuin lujaa kiinnipitoa. Mutta kun usein toimenpiteet voimakkaan vastaanpanon vuoksi pitkittyvät, pysyvien vaikutuksen eli oppimisen teho lisääntyy. Aikuisena sitten onkin jo yksinkertaisen tutkimuksen tai hoitotoimenpiteen suoritus vaikeaa. Hoitajan turvallisuuden varmistamiseksi suoritettavat ennakoivat varotoimetkin ovat silloin jo vaikeita. Jos tällainen helposti reagoiva koira on luonteeltaan alistuvainen ja arka, saattaa sen hoito onnistua ensi kerroilla, joten kuten, mutta helposti joudutaan siivoamaan "hätätarpeiden" jälkiä. Tulevaisuudessa uhkaa myös yllättäen ilmenevän hätävarjelun liioitteleminen puremisena.

Rauhallisen, kohtuullisesti reagoivan ja jopa passiivisen koiran hoito ei yleensä tuota vaikeuksia. Jos se on samalla alistuvainen, se yleensä taipuu hoitoon hyvin. Kuitenkin on ajateltavissa mahdollisuus, että sellaisen koiran kanssa joskus laiminlyödään tarpeellinen puudutus tai nukutus, jolloin seurauksena usein toistuvista kivuliaista toimenpiteistä voi aiheutua koiran luonteeseen kielteisiä piirteitä.

- Vaikka tällaisten koirien luulisi olevan ihanteena varsinkin seurakoirissa, todellisuus on ikävä kyllä toinen. Ulkomuotoarvostukseen perustuvat rotumääritelmät eivät arvosta tarpeeksi näitä ominaisuuksia.

Rauhallisen ja dominoivan koiran käsittelyn ei uskoisi tuottavan niin usein vaikeuksia kuin todellisuudessa tapahtuu. Syynä on lähes aina omistaja siksi, että hän on päästänyt koiran isännäksi. Tästä seuraakin sitten joukko muita ongelmia. Onhan usein niin, että tällainen isäntä ei osaa tai laiminlyö koiran kouluttamisen ja kasvattamisen muissakin suhteissa. Vaikka kaikkein ongelmakoirien esiintymistä voidaan oikealla jalostuksella vähentää, jos asia tarpeeksi tiedostetaan, ihmisen tahtoon alistumattomien koirien runsauteen on usein syynä puuttuva tieto oikeasta koiran kasvatuksesta ja tottelevaisuuden opettamisen laiminlyönnistä. Eräs syy tähän on myös se harhakäsitys, että joissakin roduissa esiintyy alistumattomia toisia vähemmän. Oikeampaa olisi myöntää, että pienissä ja siksi helpommin hallittavissa roduissa se ei saa niin usein ikäviä ja todella vaarallisia tilanteita aikaan.

Kun koiranomistaja tuntee koiransa luonteen ja voi kuvata sitä vastaanotolla, voidaan ennakkoon varautua tarpeellisiin varotoimiin. Mutta ilman muuta on selvää, että pyrkimyksenä tulee olla, että sellaiset eivät ole tarpeen. Tässä voi sekä omistaja, että eläinlääkäri olla apuna, kun ensi kerroilla käsitellään pentua oikein.

Ensimmäisen virheen moni tekee siinä, että suhtautuu itse jännittäen ja aiheetta korostaen tilanteen merkitystä. Pentu vaistoaa sen helposti, ja laumanjohtajaa, isäntää seuraten se virittyy samaan tunne-tilaan. Siis ensimmäinen ohje niin koiran omistajalle kuin hoitajallekin: Iloisesti, jännittämättä ja ystävällisesti, tarvittaessa jopa teeskennellen, senhän me ihmiset toki taidamme.

Seuraava virhe tehdään usein siksi, että pidetään liian kiirettä. Kun koira tulee vieraaseen paikkaan, se on perimäänsä varovaisuutta ja vieraan pelkoa tuntien varautunut. Siellä se ei ole itse yhtä herkästi altis hyökkäävään ja uhmaavaan käyttäytymiseen kuin kotipiirissä. Toisaalta monet ja oudot ärsykkeet kuten vieraat hajut vaativat aktiivista tutkimista ja varautumista. Muutama hetki paikan tutkimiseen ja turvallisuuden varmistamiseen olisi hyvä, varsinkin jos se voisi tapahtua vapaana. Ehkä ystävän luona se käy päinsä. Jos minä olisin koira, toivoisin myös, että isäntäni ja eläinlääkäri pitäisivät kiinni etiketeistä myös keskinäisessä käyttäytymisessään ja olisivat ystäviä. Reipas tervehtiminen, muutama ystävällinen sana ja jos mahdollista iloiset ilmeet ja niihin johtava "huuli" saisivat olon tuntumaan turvalliselta. Jos vielä minäkin saisin pitää omista tavoistani kiinni ja nuuskimalla tunnistaa ja tervehtiä eläinlääkäriäni, pelko ja jännitys kaikkoaisi. Jos vielä ystävällisen rauhallisesti lähestyvä käsi edestä alhaalta pari kertaa raaputtaisi kaulan alta, niin jopa sallisin saman käden myöhemmin tutkia selästä, takaa ja ylhäältäkin.

Vaikka kipua tuottavat toimenpiteet ovatkin aina epämiellyttäviä, lyhyt ja kohtuullinen kipu voidaan usein helposti mitätöidä, jos sellaisen jälkeen välittömästi tarjotaan aistittavaksi tarpeeksi voimakas ja kestoltaan pitempi ärsyke, joka tuottaa mielihyvää. Aikuisella koiraha kiittely saattaa olla tarpeeksi, pennulla makupala ja pieni leikki auttaa unohtamaan ikävyydet. Mitä suurempi koettelemus ja kipu, sitä tärkeämpää on kokea sen päälle iloa.

Vaikka säälin tunteminen meillä ihmisillä on hyvin myönteinen asia ja toivottavasti me aina tunnemme sitä tarvittaessa koirienkin suhteen, sääliä ei saa näyttää koiralle samalla tavoin kuin ihmisille. Koska säälittely voivottelemalla ja surkuttelemalla liittyy aina ikävään ja välttelevään tilanteeseen, koira tunnistaa sen epämiellyttäväksi ja vältettäväksi asiaksi. Kun koiralle halutaan osoittaa myötätuntoa, sääliä tai pyytää siltä anteeksi, ei se voi tapahtua sanoilla, vaan ainoastaan iloa tuottavilla teoilla. Siispä kohtelias ja inhimillinen eläinlääkäri tietää, kuinka koiraltakin on syytä pyytää anteeksi aiheutunutta kipua, jos halutaan olla ystäviä tulevaisuudessa. Mitä parempi molemminpuolinen ystävyys, sitä enemmän se sietää koettelemuksia tulevaisuudessa.