Beaglen historiaa ja nykyisyyttä

Pentti Särmä:

Vuoden 370 paikkeilla e.Kr. kreikkalainen historioitsija ja kirjailija KSENOFON kirjoitti ensimmäisen tunnetun ja merkittävän kirjan metsästyskoirista ja koirien pidosta. Hänen kuvaamiaan koiratyyppejä ei voida samastaa nykyisiin rotuihin, vaikka useat rodut historiaansa kuvatessaan venyttävät sitä Ksenofoniin saakka. 

Tämän vuosituhannen ensimmäisillä vuosisadoilta eteläisessä Ranskassa asuneella kelttiläisheimolla, segusiaaveilla, oli maineikkaita koiria. Länsimaisen myöhempien maavainuisten ajokoirien, myös vihikoirien ja bassettien, katsotaan olevan lähtöisin näistä segusialaisista (eli hegusialaisista) koirista. Ne kehittyivät Ranskassa eri tyypeiksi, tietysti risteytyen muiden tyyppien kanssa. 

Vilhelm Valloittajan valloitettua Englannin vuonna 1066 hänen normannilaiset paroninsa toivat mukanaan Ranskasta Talbot-koiria (keskikokoa suurempi, paljolti valkoinen ajokoira). Ne olivat ratkaisevia myöhempien englantilaisten ajokoirarotujen (foxhound, harrier, beagle) kehittymiselle. 

Koiratyyppien nimitykset olivat pitkään epäselvät ja eriytyivät vasta vähitellen. Melkein mikä tahansa ajokoira (hound) saattoi Englannissa olla -hariero, ei vain jänistä ajava keskikokoinen koira. 1300-luvulta lähtien alkaa olla selviä nimityserojakin. Silloin pienikokoista (beaglen) tyyppiä kutsuttiin nimellä "kenet" tai "kennet". Vuodelta 1475 on kirjallisuudessa ensimmäisen kerran nimitys obeagleo. Nimitys tulee vanhasta ranskan kielestä ja merkitsee pientä. 

Ei ollut koirarotuja nykyisessä mielessä, enintään koiratyyppejä. Vasta 1500-luvulla alettiin erotella arotujaa koon ja niiden ajaman riistan mukaan. Nykyisessä mielessä rotu (puhdasrotuisuus, tarkat määrittelyt) syntyi vasta 1800-luvun lopussa, kun koiranäyttelytoiminta alkoi. 

Voidaan arvioida, että beaglen tyyppi pienajokoirana syntyi ainakin 1300-luvulla Englannissa ja vakiintui parisataa vuotta myöhemmin. Beaglen ja sen lähimmän sukulaisen harrierin historiaan kuuluvat myös rakenteeltaan raskaamman etelän ajokoiraksi kutsutun englantilaisen rodun ja kevyemmän pohjoisen ajokoiran vaikutus. Niitä voitaneen pitää harriertyyppeinä.

Beagle alkoi levitä 1600-luvulla. Suurikokoisin sukulaisrotu foxhound, kehittyi nykyiselleen edellisiä myöhemmin ja yleistyi 1800-luvulla. Se on sikäli kaukaisempi, että sen kantamuotoon on Pisteytetty sekä vinttikoiraa että pointteria Harrieriinkin on lisätty toisinaan beagleä ja, pointteriakin, beagleen taas harrieria ja karkeakarvaiseen muunnokseen terrieriäkin. Mitä varhaisiin risteytyksiin yleensä tulee, voitaisiin sanoa "ja niin edespäin". Erityisesti beaglen ja harrierin on ollut jatkuvasti keskinäistä sekoittamista, joissakin ajueissa aivan nykypäivän saakka.

Beagle oli myös 1500-luvulta 1800-luvulle "kuninkaallinen' rotu Englannissa. Useimmilla hallitsijoilla oli beagleajue.

Varhain syntyi myös beaglen kääpiömuoto, pocket beagle eli "taskubeagle". 1930-luvun jälkeen sitä ei ole enää esiintynyt. Sen säkäkorkeus oli alle 25 cm. (Beaglen alin säkäkorkeus on 33 cm.) Toista muunnosta, karkeakarvaista beagleä, on esiintynyt harvinaisuutena vielä viime vuosikymmeninä. 

Ajavista koirista on foxhound nykyisin yleisin Englannissa. Harrier on sen sijaan jäänyt tällä vuosisadalla beaglen varjoon myös metsästyskoirana. Lisäksi beagle on päässyt ryöstäytymään siellä osaksi myös pelkäksi näyttely- tai kotikoiraksi, mitä harrier ja foxhound eivät koskaan ole Englannissa (Yhdysvalloissa kylläkin jonkin verran). 

Englantilaiset ajokoirarodut kotimaassaan: Takaisin ylös

FOXHOUND  HARRIER  BEACLE 
korkeus n.60 cm.
yli 200 ajuetta
(= yli 15 000
aikuista koiraa).
Ajueet ajavat
kettua, seurue
seuraa ratsain
korkeus n.50 cm
n. 25 ajuetta.
(= yht. ehkä '1500)
Ajueet ajavat
jänistä, joskus
kettua, seurue
on ratsain
33-40(40,6) cm
80 ajuetta 
(= n. 3500 
aikuista koiraa).
Yleensä jänistä,
seurue seuraa
jalan 

Beagle-ajueessa on useimmiten 10-30 koppelia eli 20-60 kappaletta (aikuista) koiraa, koirat ovat hyvin koulutettuja ja ajueen toimintaan sopeutuvia. 

Kun otetaan huomioon myös lukuisat pienemmät epäviralliset ajueet, jotka eivät kuulu AMHB:iin, sekä vielä jokin määrä "pyssykoiria", metsästyskoirat eivät ole niin pieni osa Englannin beaglekannasta kuin toisinaan annetaan ymmärtää. 

Beagle-ajueilla on harrierien kanssa oma keskusjärjestönsä (AMHB), eivätkä ne kuulu Englannin kennelliittoon, kuten eivät foxhounditkaan. Niillä on omat erikoisnäyttelynsä. 

Varsinaisten näyttelybeaglein (tai pelkkien kotikoirien) harrastajat taas kuuluvat Englannin kennelliittoon, joka rekisteröi beaglejä nykyisin vuosittain noin 800 pentua. 

Beaglen muunnokset: Takaisin ylös

1) Pocket beagle (jo hävinnyt) 
2) Karkeakarvainen beagle (saattaa olla vielä joitakin) 

Beaglen risteytykset: Beagle-harrier (ranskalainen rotu) Eestinajokoira (beagle isompien ajokoirien kanssa) 

Beagle on nykyisin maailmanlaajuinen rotu. useissa maissa sitä on tosin pääasiassa tai joissakin maissa vain seurakoirana. Sen sijaan käsitys, että beagle olisi sen kantamaassa Englannissa, puhumattakaan Yhdysvalloista, lähinnä vain seura- ja näyttelykoira, on siis vahvasti virheellinen. 

YHDYSVALTOIHIN beagle tuotiin 1800-luvulla metsästyskoiraksi. Sen jälkeen sitä on levinnyt siellä myös seurakoiraksi. Siellä rekisteröidään nykyisin vuosittain 30-40 000 pentua. Beagle on USA:ssa suosittu metsästyskoira, varsinkin kaniinin ja jäniksen ajajana.

Osanotto kokeisiin on mahtavaa, koekäyntejä on vuosittain 50-60 000. Määrä on moninkertainen näyttelyissä käynteihin verrattuna. Yhdessä kokeessa on keskimäärin toistasataa osanottajaa. Yli 400 beagleklubia järjestää vuosittain yli 400 koetta. Niistä on noin 300 kaniinikokeita ja noin 100 ajuekokeita, joita on kolmenlaisia. Vaikka kokeet poikkeavat paljon meikäläisistä kokeista koirille asetettavat vaatimukset ovat sekä ansioiden että virheiden osalta paljolti samanlaiset. Yhdysvalloissa ja Kanadassa beagleä käytetään metsästykseen myös samalla tavalla pyssymiehen apuna kuin Pohjoismaissa (gun dogs = "pyssykoirat"). 

Amerikkalainen rotumääritelmä poikkeaa jonkin verran englantilaisesta (jota meillä seurataan). Yhdysvalloissa beagle määritellään pienois-foxhoundiksi. Kokoluokkia on kaksi: 13-15 tuumaa (33-38 cm) ja alle 13 tuumaa (alle 33 cm) Englannissa koko on rotumääritelmän mukaan 13-16 tuumaa. 

EUROOPAN mantereella Ranska on ilmeisesti Keski-Euroopan johtava beaglemaa huolimatta siitä, että heillä on hyvin monia omia kansallisia ajokoirarotujaan. Ranskassahan metsästysharrastus koira-ajueilla on perinteistä. Ranskalaiset ovat myös risteyttäneet beaglen ja harrierin, ja saaneet beagle-harrierin omaksi tunnustetuksi rodukseen. 

Saksassa beaglejä rekisteröidään vuosittain 300-400, selvästi alle puolet siitä mitä Suomessa. Pääosa on seurakoirina. Muutamia beagle-ajueita on. 

RUOTSISSA beaglein rekisteröintimäärä lähentelee Suomen lukuja, ja valtaosa on metsästyksen harrastajien koiria. Koetoiminta ei ole kovinkaan paljon vähäisempää kuin Suomessa. Beaglein alkuperäinen kanta Ruotsissa oli peräisin englantilaisista ajueista ja sen vuoksi metsästysominaisuuksiltaan varsin hyvää. Kun Suomen ja Ruotsin välillä oli ennen rabieksen aiheuttamaa rajoitusta vuosittain keskinäinen maaottelu, ruotsalaiset olivat varsin tasaväkistä. 

NORJASSA beaglein määrä on Ruotsia selvästi vähäisempi. Kun beaglekanta oli peräisin paljolti englantilaisista näyttelykoirista, norjalaiset olivat tyytymättömiä niiden metsästysominaisuuksiin, ja käyttivät sen vuoksi aiemmin siitokseen useita parhaita suomalaisia uroksia tai ostivat täältä koiria sinne. 

Beaglen tulo suomeen ja leviäminenTakaisin ylös

Ennen vuotta 1910 Suomeen tuotiin useina vuosina siitokseen yhteensä seitsemän irlantilaista ajokoiraurosta. Vaikka rodun nimi on "kerry beagle", se ei ole beagle, vaan suomenajokoiran kokoinen vihikoiran tyyppiä oleva oma irlantilainen rotunsa. 

Vuonna 1911 sen sijaan tuli Ruotsista englantilaista syntyä (Trinity Foot -ajueesta lähtöisin) oleva oikea beaglepari, jolla teetettiin parina seuraavana vuonna kaksi tai kolme pentuetta. Sen jälkeen nämä beaglet risteytettiin isojen ajokoirien kanssa, eikä beagle siis vakiintunut vielä . Suomeen. 

1956 Tor Schauman (Turres kennel) toi Yhdysvalloista Rumbo -kennelistä uroksen ja kaksi narttua, joiden suvut olivat täynnä amerikkalaisia käyttövalioita. Niiden seuraavana vuonna syntyneet viisi narttupentua (ns. Turres-tytöt) olivat Suomen beaglekannan kantaäidit. 

Isinä seuraaville lähisukupolville olivat Appeline Rhubarb (täällä ollut uros, sekakantaa), Tuveskogens Raij (tuotu Ruotsista, englantilaista ajuekantaa) ja lisätuonteina USA:sta Rumbo Reader, Rumbo 4 ja Rumbo 6, myöhemmin vielä täällä syntyneet Dakota Dick ja Gullbergs Fix sekä tuonti Jason of Knowle. 

Rekisteröintimäärien kasvu oli nopeaa, sittemmin liiankin nopeaa:

1962 

40

1965 

199

1968 

512

, ohitti 60-luvun lopulla dreeverin

1970 

805

1976 

1594

, joka oli huippu.

Liian nopea kasvu johti tietysti epäkohtiin: rotujärjestö ei voinut enää hallita kehitystä ja pitää sitä melko tiukkaa otetta, joka sillä oli Wili Schaumanin johtamana pitkään ollut, tapahtui harkitsemattomia urostuonteja jne.

Vuoden 1976 jälkeen rekisteröintimäärät vähitellen aaltoillen laskivat lähes tuhanteen. 1980-luvun puolivälistä lähtien ne ovat olleet vuosittain 770-870 pentua.

Rotujärjestö, Suomen Beaglejärjestö, perustettiin vuonna 1961 Samaan aikaan perustettiin Erikoiskantakirja ja aloitettiin koetoiminta, aluksi dreeverisääntöjä noudattaen, kunnes 1966 siirryttiin suomenajokoirien koesääntöihin. Poikkeuksena niistä olivat palkintosijojen pisterajat (20 % alemmat kuin suomenajokoirilla), beaglellä esiintyvän, joskin väistyvän, ulvontahaukun hyväksyminen tavallisen ajohaukun rinnalla sekä alussa myös ketunajon salliminen kokeissa.

Erikoiskantakirjaan otetaan sekä näyttelyissä että kokeissa vähintään 2.palkinnon saaneet beaglet. Kesään 1993 mennessä erikoiskantakirjabeaglejä on ollut kaikkiaan 1222.

Beagle levisi lähtöseudultaan, Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikolta, vähitellen kautta maan. 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa syntyivät paikalliset (maakunnalliset) beaglekerhot niin että niitä on joka kennelpiirissä.

1968 perustettiin rotujärjestön oma lehti Suomen Beagle, ja aloitettiin valtakunnalliset mestaruusottelut, Ajovoittajaottelut. 1970-luvun.,lopulla alkoivat maaottelut Ruotsia vastaan, joiden pitämisen rabieksen ilmaantuminen katkaisi kymmenen vuotta myöhemmin.

Vaikka beagle alkoi jo 1960-luvulla levitä jonkin verran myös seurakoiraksi joillakin alueilla Etelä-Suomessa, se on pysynyt kuitenkin erittäin hyvin metsästäjien käsissä, 85-90 % beagleistä on metsästyskäytössä. Seurakoiriksi beaglejä kasvattavia on vain muutama, ja niistäkin vain yksi merkittävä. Rotujärjestö tähdentää voimakkaasti beaglen luontaisten metsästysominaisuuksien vaalimista.

Vielä 70-luvulla oli joitakin beaglein suurkasvattajia, mutta tällä hetkellä on vain jokunen ehkä kolmella nartulla pentuja teettävä kasvattaja. Kasvatustyö on siis pienkasvatusta,

Vaikka metsästykseen käytettyjen beaglein määrä on tuhansissa, niin ajokokeiden harrastajia niiden omistajista on vain joka kymmenes. Vuosittain koiria on kokeissa noin 250, joilla on viitisensataa koekäyntiä. Huippu oli 1983, lähes 600. koekäyntiä, josta ne ikäluokkien pienentyessä alenivat vuoteen 1987 saakka. Siitä lähtien on ollut hyvin lievää nousua. Kustakin ikäluokasta osallistuu kokeisiin noin 10 % koirista, mikä on jalostustiedon kannalta vähän.

Koekäynneistä on viime vuosina johtanut palkinnon saamiseen voittajaluokassa 55 % ja avoimessa luokassa noin 45 %. Ensimmäiseen palkintoon on johtanut voittajaluokassa noin 30 % ja avoimessa luokassa lähes 20 % koekäynneistä.

Näyttelykäyntejä on ollut viime vuosina keskimäärin noin 800 vuosittain, ja lähes 40 % beagleistä käy ainakin kerran näyttelyssä. 57-58 % näyttelykäynneistä on johtanut laatuarvostelun 1. palkinnon saamiseen. Kakkosia näyttelyissä annettiin 33 % ja kolmosia 5 %. Nollia näyttelyissä on jaettu keskimäärin 3-4 %, ja evaa 1,5-2 %. Nollien syynä on ollut 113:lla luonne (yleensä arkuus, harvemmin vihaisuus), yli 114:lla alapurenta, 114:lla ylikorkeus. Muita nollien syitä (yli 10 %) ovat olleet kivesvika, alikorkea, yläpurenta, tyypitön, maksanvärinen ja pigmentitön kirsu. 

Vertailtaessa beagleä muihin ajokoiriin muokkaan Otto Koskelan rinnastamia kolmen ajokoirarodun 80-luvun koetuloksia vertailukelpoisiksi. Silloin suomenajokoirien palkintoprosentti (51 %) on hyvin tarkoin vertailtavissa beaglein 1. tai 2. palkinnon saaneisiin (41 %). Ero oli siis kymmenen prosenttiyksikköä. Dreeverien koesäännöt poikkeavat niin paljon, ettei vertailu ole mahdollinen, mutta niiden tulostaso näyttäisi olevan karkeasti ehkä samaa luokkaa kuin beaglella. Koeaktiivisuus oli muuten dreevereillä useimpina vuosina selvästi suurempi kuin beagleilla. - Ykkösprosentti (kaikista palkituista) oli beagleilla suurin 51 %, dreevereillä 43 % ja suomenajokoiralla 34 %, mutta nämä ovat vertailukelvottomia lukuja.

Jatkettaessa suomenajokoiran ja beaglen keskinäistä vertailua neljään viime koekauteen beaglein palkintoprosentti oli 1989-92 keskimäärin 49 % ja suomenajokoiran 52 %. Kun jälkimmäistä lukua verrataan beaglein vähintään 2. palkinnon saaneisiin (38 %), niin ero näyttää kasvaneen. Verrattaessa ykkösprosentteja (saj. 42 %, bea 48 %) ero on pienentynyt, siinäkin suomenajokoiran hyväksi. 
Ulkomuotovertailu näyttelyiden perusteella: 

Beagle tutkimuksen kohteena:Takaisin ylös

Beagle on ollut paljon tieteellisen tutkimuksen kohteena. Se johtuu pääasiassa siitä, että se on yleisin laboratoriokoira, mikä taas johtuu paitsi sen pienestä koosta ennen kaikkea sen sopeutuvuudesta ja siitä, että sen luonteessa aggressiivisuus on harvinaista.
Tutkimukset ovat olleet enimmäkseen lääketieteellisiä, varsinkin fysiologian sekä sairauksien ja niiden periytyvyyden selvittämistä, mutta myös esimerkiksi pennun kehityksen kriittisiä vaiheita on tutkittu beaglenkin avulla.

Merkittävimpiä meidän kannaltamme ovat ne tutkimukset, joissa on selvitetty koiran käyttäytymistä. Tuorein ja tietääkseni myös laajin pelkästään beagleä koskevista tutkimuksista on saksalaisen Venzlin eläinlääketieteellinen väitöskirja kolmen vuoden takaa. Siinä on testattavana ja vertailtavina kolme beagleryhmää: laboratoriobeaglet, ajuebeaglet ja kotikoirabeaglet. 
    Erot eri ryhmien välillä eivät ole pennuilla kovin suuret, ja käyttäytymisen ääripäissä on vain vähän koiria. Kotikoirissa on hieman enemmän omapäisiä, laboratoriopennuissa taas tunteikkaita ja ajuekoirien pennuissa sopeutuvimpia. 
    Aikuisten koirien erot ovat osittain hieman suuremmat, ja joissakin kohdissa suhteetkin vähän muuttuvat. Aggressiivisissa on kotikoiria, kuten omapäisissäkin, mutta ei juuri muita, tunneherkissä on laboratoriobeaglein ohella nyt myös enemmän ajuekoiria, ja pelokkaissa eniten laboratoriokoiria. 
    Yksinäisillä beagleilla omapäisyys säilyy pentuiän jälkeenkin hieman lieventyneenä mutta ääripäissä olevien aggressiivisten ja pelokkaiden koirien määrä lisääntyy. Yhteenvetona voisi todeta, että lauma sopeuttaa.
     Tämä on siis yhden rodun sisäistä vertailua eri kehitysvaiheista. 56 rodun vertailu on taas amerikkalaisten Benjamin ja Lynette Hartin 80-luvun alkupuolella ilmestynyt selvitys, joskin se on taas toisessa mielessä erittäin kapea-alainen. Hartin pariskunta päätyi siihen, että beaglelle on luonteenomaista voimakas tunneperäinen reagointitaipumus sekä huono koulutettavuus. 
    Lisäksi heidän mielestään beagle kuuluu keskimääräisen aggressiivisiin rotuihin. Tämä viimeksi mainittu yleistys on ristiriidassa ei vain yleisten käsitysten vaan myös kaikkien muiden tutkimusten kanssa. Hartien pariskunnan tutkimuksen menetelmiä voidaan perustellusti arvostella. Ne johtavat harhaan kun beaglella oli tutkimuksessa hyvin erilaisia käyttäytymisen piirteitä eri osa-alueilla. myöskin eräiden käyttäytymisominaisuuksien arviointi hajaantui suuresti. Olennainen arvostelua herättävä kohta on se, että ominaisuudet olivat sekä valittu että ne arvioitiin pelkästään rodun kotikoiraominaisuuksien pohjalta eikä lähdetty koiran omasta psykologiasta ja sen omista käyttäytymismalleista. Siinä sen kapeus. 
    Hartit vetävät vahvan johtopäätöksen että beagle ei ole sopiva seura-, tai kotikoiraksi. Vaikka autuaasti unohtaisimme tuon aggressiivisuuskohdan, on totta että muut tutkimukset vahvistavat beaglen tunteenomaisen käyttäytymisen joka ilmenee runsaana - ja häiritsevänä - haukkumisella sekä sen että beagle on vaikeammin ja hitaammin opetettava ihmistavoille, ts. ihmisten vaatimiin käyttäytymistapoihin, tottelevaisuuteen jne. kuin seura- ja palvelukoirarodut. Ei tarvitse olla välttämättä eri mieltä herrasväki Hartin kanssa siitä, että beagleä ei ole sopivimpia kotikoiraksi, vielä vähemmän pelkäksi kotikoiraksi, propagoikoot muutamat näyttelypuolen harrastajat mitä tahansa.

    Laajamittaisin ja vieläkin merkittävin tutkimus koirien käyttäytymisestä ja käyttäytymisen perinnöllisyydestä oli amerikkalainen 13 vuotta kestänyt Bar Harbour -projekti. 
    Tutkimuksen kohteena oli viisi :rotua, beagle, sheltti, karkeakarvainen kettuterrieri, basenji ja cockerspanieli, sekä kahden viimeksi mainitun risteytykset ja takaisinristeytykset. Juuri risteytykset toivat eniten tietoa käyttäytymisen perinnöllisyydestä. 
    Tutkimus kiistää, että olisi jokin koirien "yleisälykkyys", jolla rotuja voitaisiin vertaillen mitata. Kysymys on monimutkaisempi, ja taustalla ovat myös kunkin rodun erityistaipumukset, jotka ovat taas toisissa suhteissa sen rajoituksia. Beagle oppii vähällä harjoittumisella sille luontaisen metsästyksen, ja sopeutuu "laumasieluna" kotikoiraksikin - tässä viittaan jo sanottuun epäilykseen, että pelkkä sopeutuvuus oli sitten kysymys, laboratoriosta tai kodista ei riitä rodun mittapuuksi kaikkiin tarkoituksiin. Paimenkoirat vaativat taas paljon erityistä koulutusta tullakseen joko hyviksi paimentajiksi tai kodin lemmikeiksi. Kysymys on rodunomaisista erikoisominaisuuksista. Rotujen luontaiset rajat eivät ole kuitenkaan ehdottomia, vaan liukuvia ja suhteellisia.
    Monilla erilaisilla testeillä mitattiin tunnereaktioiden, koulutettavuuden ja probleemien ratkaisukyvyn eroja. Viimeksi mainituissa testeissä beagle menestyi osaksi erinomaisesti, osaksi keskinkertaisesta, tosin yleensä parantaen suoritustaan. Menestyksen osalta selitys oli toisinaan siinä, että beagle ei oppinut kaavamaista käyttäytymistä, eikä sen vuoksi pysynyt itsepintaisesta vanhassa mallissa. Sille oli luonteenomaista nopea, umpimähkäiseltä vaikuttava . orientoituminen tilanteeseen, sitkeän tutkimisen jälkeen seuraava tarkka jäljen seuraaminen kohteeseen, ja palkintona oleva ruoka oli tärkeä menestykseen motivoivatekijä. 
    Kaavamaisen käyttäytymisen puuttuminen liittyy varmasti myös siihen, että beagle oli basenjin ohella selvästi huonommin koulutettavissa kuin varsinkin cockeri. Yksilölliset vaihtelut olivat tässäkin suuret.
    Liittynee taas beaglen laumakoiraluonteeseen se, että se oli (terrierien ja basenjien ohella) selvästi tunteikkaampi kuin sheltti tai cockeri. Se ilmeni runsaassa äänenannossa, hännän heilutuksessa, läähätyksessä ja sydämen lyöntitiheydessä. Haukkuminen liittyi yhtä hyvin beaglen aggressiivisuuteen kuin sen ystävälliseen käyttäytymiseenkin, samoin sen tutkimiskäyttäytymiseenkin. 
    Mitä muuta tutkimus totesi nimenomaan beaglestä: epäaggressiivisuuden, hyvän vainun ja jäljen seuraami.5kyvyn sekä varsin voimakkaan tunnepitoisen lähestymisen ihmiseen. Viimeksi mainittu saattoi olla myös testeistä suoriutumisen haitta silloin kun koiraita vaadittiin täsmällistä suoritusta. 'Vaikka beagle todettiin sopeutuvaksi, niin sen pakonomainen alistaminen tai toiminnan rajoittaminen herätti vastarintaa ja levottomuutta. 

    Suomen Beaglejärjestö teki 1979-80 oman koko rotua koskevan kyselytutkimuksen 1024 beaglenomistajalle. Tutkimuskohteena olivat kaikki nelivuotiaat beaglet. Vastausprosentti oli 70. Nyt on tarkoitus uusia tämä tutkimus siten, että keskeiset kysymykset ovat samat ja siten vertailukelpoiset. Tutkimus kertoi selvästi että omistajien valtaosa suosi koiria, jotka ovat haukkuherkempiä kuin koesäännöt pitävät ihanteena. Noin puolet piti beaglensa hakua liian suppeana ja vajaa 30 % moitti ajoja usein liian lyhyiksi. mutta sama määrä vastaajista piti beagleä hyvinä metsästyskoirina ja lisäksi 57 % vioista huolimatta metsästykseen sopivina. Mutta joka seitsemäs katsoi saaneensa metsästyskoirakseen epäonnistuneen yksilön. Tämä kuva ei ole ristiriidassa muiden tutkimusten kanssa. Päinvastoin se selittävät näitäkin tuloksia. 

    Beaglen pitkä historia ajuekoirana on valinnan kautta vaikuttanut sen ominaisuuksiin ja luonteeseen. Ajueissa ovat metsästysinto ja hyvä vainu olleet edistettyjä asioita, mutta samalla myös sopeutuvuus laumaan. Beaglen ylenmääräisestä sosiaalisuudesta seurauksena on hyvänä puolena aggressiivisten beaglein vähäinen määrä, mutta monissa yksilöissä toisaalta liiallinen sitoutuminen ihmiseen, nimenomaan isäntään, mistä voi seurata taipumus liialliseen lähihakuisuuteen ja hukkien liian nopeaan jättämiseen, jos isäntä on tehnyt virheitä koiran opettautuessa metsästykseen. 
    Beaglen äänenanto on usein herkemmässä kuin yleensä suomenajokoiralla ja saa mielestäni ollakin, vaikka pelaammekin samoilla koesääntöjen arvosteluasteikoilla. Jalostuksessa emme suhtaudu yleensä niin tiukkapipoisesti herkkään haukkuun kuin usein suomenajokoiraväki, mutta rajansa tietysti on sillä, kuinka korkeita ja kuinka usein esiintyviä miinuspisteitä kukin alkaa katsoa karsaasti. Tietty kohtuullinen väljyys tässä voidaan sallia kasvattajille.

Metsästyskoirana beagle sopii kokonsa puolesta kyllä aivan riittävän hyvin suomalaisiinkin olosuhteisiin, vaikkei täällä olekaan Englannin nummia. Ja pienemmillä metsästysmailla jänis usein, ei toki suinkaan aina, pysyy suppeammalla alalla. Paksu lumi on toki haitta, se ei estä mutta hidastaa tuntuvasti ajoa. Karkeapintainen lumi on paljon pahempi, koska se rikkoo kivekset ja nisät.

Jos edellisistä vetää yhteenvetoa beaglestä rotuna, niin sillä on sekä metsällä että kotona sekä edellä esille tulleet etunsa että rajoituksensa. Vaikka vainukykyä ja metsästysintoa yleensä on, sitkeydessä on toisinaan puutteita.

Beagle ja perinnölliset sairaudet: Takaisin ylös

Beagle on perinnöllisesti varsin terve rotu, vaikka kun sitä on, kuten edeltä kävi ilmi, tutkittu poikkeuksellisen paljon, niin on löydetty paljonkin erilaisia sairauksia. Ne ovat kuitenkin rodussa kokonaisuutena niin harvinaisia, ettei jää monta perinnöllistä vikaa, joista on aihetta olla huolissaan. 
    Yleinen huolenaihe on kuitenkin piilokiveksisyys, eikä voida varmasti väittää olevan uroksia, joiden jälkeläisissä sitä ei lainkaan voisi esiintyä, mutta tiedetään että eräät koirat periyttävät sitä muita selvästi enemmän. Toiseksi yleisimmät perinnölliset viat ovat Hirvensalon mukaan purentaviat, nimenomaan alapurenta. Muita vikoja ovat beaglen jonkinasteinen taipumus nikamien ja niiden välilevyjen vaurioihin varsinkin kaularangassa. Vielä Hirvensalo mainitsee vesipään sekä kaatumataudin. Hän viittaa siihen mahdollisuuteen, että rotumääritelmä tai sen liioiteltu tulkinta saattaa edistää näitä vikoja - kivesvikaa tietysti lukuun ottamatta.

Jalostustilanne- ja politiikka: Takaisin ylös

Erikoiskantakirja on Suomen Beaglejärjestössä pitkäaikainen instituutio. Sillä ei ole ollut kuitenkaan enää aikoihin jalostuksen kannalta sitä merkitystä kuin alkuaan, toisin sanoen siihen pääsy riittäisi siitoskoiran kynnykseksi. Voidaan ilman muuta sanoa, että urosten osalta kynnyksen tulee olla ja se on paljonkin korkeampi. Voidaan sanoa narttujen osalta, että EK:ssa olevien narttujen määrä ei riitä. tuottamaan tarvittavaa pentumäärä4, mutta toivottavaa olisi että kaikki siitosnartut täyttäisivät edes EK:n vaatimustason. Mutta mikä on tilanne? 
Vuosittain syntyvistä pennuista on kaksi kolmasosaa Erikoiskantakirjassa olevien isien ja puolet valioisien jälkeläisiä. Lopussa kolmasosassa on varmasti myös hyvien metsäkoirien jälkeläisiä, mutta paljon myös "naapurin uroksella" siitettyjä. 
Huonommin on emien laita. Pennuista on 20-25'%.lla emänä erikoiskantakirjanarttu. Muista on liian monen emä "oma rakas" heikkolaatuinen narttu.

Beaglen jalostuksen tavoitteiksi on kirjattu seuraavat asiat tässä järjestyksessä: 
1. Kova metsästysinto, -kyky ja -sitkeys ilman olennaisia virheitä. 
2. oikea luonne (liittyy edelliseen). 
3. Hyvä rakenne ja ulkomuoto.

Mikään näistä ei ole sivuutettavissa eikä korvattavissa toisella. Rotujärjestö ei hyväksy sellaista kasvatustyötä, joka tähtää pelkkään ulkomuotoon käyttöominaisuudet syrjäyttäen, mutta katsoo pahasti myös, jos joku unohtaa käyttökoirien kasvatuksessa pyrkiä riittävään ulkomuototasoon.

1. Beaglejä kasvatetaan metsästystä harrastaville. Beaglen myyminen pelkäksi kotikoiraksi on vastoin rotujärjestön päämääriä. 
    Siitosurokselta vaaditaan, että se kilpailee menestyksellisesti ajokokeissa voittajaluokassa tai ainakin, että nuorella erikoiskantakirjauroksella näyttää olevan siihen hyvät mahdollisuudet. Jos siitosnarttu ei ole Erikoiskanta- kirjassa, on edellytettävä, että yli tunnin kestävät ajot eivät ole sille vain harvinaisia poikkeuksia.
    Virheistä pahin on puuttuva into, ellei siihen ole satunnaista hyväksyttävää syytä. Muut virheet niiden raskauden ja esiintymistiheyden mukaan.
2. Pahin luonteen virhe on arkuus.: myös luonteen liiallinen pehmeys on karsittava. Vihaisuutta ei saa sallia.
3. Ulkomuodon vähimmäisvaatimus on "hyvä" eli näyttelyn laatuarvostelun 2. palkinto. Aina vaihtoehtojen salliessa 1. palkinto on asetettava etusijalle.
    Rotujärjestö ei hyväksy sellaisia puheita, joita on näkynyt Koiramme-lehdessäkin, että Suomessa olisi kaksi eri beaglekantaa. SBJ lähtee ensinnäkin rodun yhtenäisyydestä, eivätkä harvat puhtaasti näyttelypuolta edustavat ihmiset puheistaan huolimatta muodosta mitään vaihtoehtoa. Historiallinen tosiasia on myös, että koko beaglerodun ulkomuoto on 30 vuodessa keskitasoltaan olennaisesti parantunut ilman että mitkään pelkät ulkomuotokoirat olisivat siihen vaikuttaneet ratkaisevasti. Rodun sisällä ulkomuoto vaihtelee hyvistä huonoihin ilman jyrkkiä rajoja kuten missä tahansa.
    Suomen Beaglejärjestö on korostanut jo yksin valistussyistä käyttöominaisuuksien vaalimisen tärkeyttä ja vaikka se siinä varoittaa toistuvasti yksipuolisen ulkomuotokasvatuksen aiheuttamasta uhasta, niin huoli jälkimmäisen ylikorostumisesta on sinänsä toissijainen kysymys. Kysymys on kokonaisuudesta, siitä kaikki puolet liittyvät systeemiin jossa toimitaan ja niihin puitteisiin, jotka rodun kasvatustyö tapahtuu ja joissa se ohjautuu. ilmankin että sitä ohjataan. Puitteiden pitäisi siis sinänsä johtaa hyvään kasvatustyöhön.Takaisin ylös