BEAGLE

     Beagle on Suomen toiseksi levinnein ajokoirarotu. Sitä on rekisteröity nykyisin noin 600 pentua vuosittain.
Beagle kuuluu dreeverin ohella pienajokoiriin. Beaglen säkäkorkeus saa vaihdella 33:sta 41 cm:iin. Nartut ovat yleensä 2-3 cm matalampia kuin urokset. Mittasuhteiltaan beagle on korkeuttaan hivenen pitempi. Yleiskuvaltaan se muistuttaa aika paljon suomenajokoiraa. Kaksi silmiinpistävää eroa kuitenkin on. Beagle on rakenteeltaan suhteellisesti selvästi vankempi kuin suomenajokoira; silti sen tulisi olla jalon näköinen. Toinen olennainen ero on värityksessä. Beaglen väritys saa vaihdella hyvin vapaasti, kunhan ainakin jonkin verran valkoista on mukana. Beaglejä on täysin mustamanttelisista valkovoittoisiin ja harvemmin esiintyviin keltaruskeisiin.
    Beagle on ennen kaikkea jäniksenajaja. Se ei estä sitä, että monet käyttävät sitä myös ketunajajana. Suomeen ensimmäiset beaglet tulivat vuonna 1910, mutta niiden jälkeläiset risteytettiin pian suurempiin ajokoiriin. 1950-luvun puolivälissä tänne tuotiin amerikkalaisten käyttövaliosukujen jälkeläisiä, joista tuli Suomen nykyisenkin beaglekannan perusta. Beagle levisi 1950-lopulta lähtien kautta maan, ja vakiinnutti jo 1960-luvulla asemansa suomenajokoiran jälkeen levinneimpänä ajokoirarotuna.
    Nimitys "beagle" merkitsee pientä. Nimitys esiintyy ensimmäisen kerran eräässä englantilaisessa kirjassa vuonna 1475. Mutta sen tyyppi ajueena eli ryhmänä metsästyksessä käytettynä koirana on vuosisatoja vanhempi kuin rodusta myöhemmin käytetty nimi. Myöhemmin beagleä on käytetty eri maissa, kuten Suomessakin, yksin ajavana koirana.
    Ajokokeissa käy vuosittain noin 220-250 beagleä, joilla on ollut 400-500 osallistumiskertaa. Näyttelyihin osallistumiskertoja on ollut vuosittain 800-900.
Beaglein oma rotujärjestö on Suomen Beaglejärjestö, johon kuuluu runsaat 2000 jäsentä. Sen keskeinen tehtävä on beaglen jalostus. Maan eri puolilla toimii 19 maakunnallista beaglekerhoa kaikissa kennelpiireissä järjestäen muun muassa beaglein ajokokeita.
    Beaglen suosio metsästäjien keskuudessa perustuu olennaisesti sen luontaiseen taipumukseen jäniksenajoon ja hyväksi todettuun vainuun.